Opiskeluaikana kärsin yksnäisyyden tunteesta ja väkijoukossa oleminenkin ahdisti

Muistan kokeneeni eniten yksinäisyyden tunnetta, kun nuorempana opiskelin vieraalla paikkakunnalla. Yksi tärkeimmistä perustarpeista on tulla huomatuksi. Välillä saattoi tulla jaksoja, että sitä ei kokenut ja silloin ikävä tunnetila sai valtaa mielessäni.

Lapsuuden kylässäni olin tottunut vierailemaan naapureiden luona aina, jos sattui olemaan tekemisen puutetta ja joutoaikaa. Naapureiden emännät, isännät ja peräkammarin pojat keittelivät kahvit ja siinä vaihdettiin kuulumisia ja ihmeteltiin maailman menoa. Jos harjan varsi nojasi ovea vasten, niin olivat kaupassa tai kirkolla. En muista silloin kokeneeni yksinäisyyden tunteen kurjuutta. Opiskelukaupungissa vieraalla paikkakunnalla ei ollut juuri kenen ovea käydä koputtelemassa. Välillä kävin opiskelukavereiden luona tai käytiin yhdessä katsomassa kaupungin iltamenoja. Mutta, jos en itse ollut aktiivinen, niin eipä juuri kuulunut puhelimen tai ovikellon soittoja. Tai ainakin sitä mielessäni korostin. Muutamia kavereita oli, mutta minulla ei koskaan ollut yhtään tosiystävää, jonka kanssa voisi jakaa kaikki asiat. Yritykset tehdä tuttavuutta vastakkaiseen sukupuoleenkin jäivät aina lyhyiksi, mikä latisti itsetuntoa entisestään. Miksi muut eivät kaipaa seuraani? Mikä minussa on vikana? Näillä aineksilla sai viritettyä itsensä todella surkeaan mielentilaan. Tunne oli todellinen ja se sai minut valtaansa yhä useammin. 


Nuoruudessani kotipuolessa harrastin metsästämistä ja kalastamista. Ihailin maisemia ja nautin metsän rauhasta ja joen äänestä. Usein olin hakemassa saalista yksin useiden kilometrien päässä lähimmästä asutuksesta. Enkä koskaan tuntenut kärsiväni yksinäisyydestä tai surrut sitä. Mitähän olisi ajatellut, jos sama varis olisi nähnyt minut istumassa tyytyväisenä korvessa kannon nokassa ja sitten toisaalla yli 100 000 ihmisen kaupungissa itkemässä yksinäisyyttä? Yhden lehtijutun arvion mukaan maailmassa on yli miljardi yksinäistä. Voitko kuvitella miljardi yksinäistä itkemässä yksinäisyyttä samaan ja minä mukana?

Yksinäisten tukena auttavassa puhelimessa

Myöhemmässä vaiheessa elämää hakeuduin vapaaehtoistyöhön auttavaan puhelimeen vapaaehtoistyöhön. Huomasin pian, että useat samaa tekevät olivat jollain tavalla saaneet haavoja elämässä ja ehkä nyt kääntäneet ne vahvuuksiksi ja halusivat auttaa. Useat saamistani puheluista koskivat  yksinäisyyttä. Yksinäisyys oli saanut lisää tilaa. 

Aluksi oli vaikea keksiä, miten voisi helpottaa toisen oloa. Eikä minun tarvinnutkaan. Minun tehtävänäni ei ollut ratkaista ongelmia tai antaa terapiaa. Riitti, että olin hetken ajan läsnä toiselle ihmiselle, joka halusi puhua. Joskus kerroin itsekin kokeneeni aiemmin samaa ja joskus sanoin ymmärtäväni, mutta kysyin mitä hän haluaisi mieluummin tuntea? Useille sen miettiminen tuntui auttavan. Mitä haluat tilalle? Monesti sitä saattaa jäädä jumiin siihen mitä ei halua, ettei huomaa ajatella mitä oikeasti haluaa, vaikka juuri se saattaa olla se eteenpäin vievä kysymys itselle. Oletko koskaan miettinyt, mihin tunnetilaan haluaisit muiden ihmisten jäävän sen jälkeen, kun he ovat kohdanneet sinut?

Negatiivinen tunnetila sai ihmiset karttamaan minua ja positiivinen tunnetila veti muita puoleensa

Puhelinkeskustelut saivat tutkimaan yksinäisyyden tunteen luonnetta ja miten se syntyy toisessa tilanteessa tai ihmisessä ja toisessa taas ei. Minulle selvisi, että kaikki se mitä ajattelen ja tunnen sisälläni, näkyy minusta ulos. Muut huomaavat merkit sisäisestä tunnetilastani tiedostamattomalla tasolla. Jos kohtelin itseäni sisäisesti huonosti ja olin surkeassa mielentilassa, ihmiset karttoivat minua. 

Ehkä joskus saatoin tuntea yksinäisyyden tunnetta niin voimakkaasti, että se sai ihmiset luontaisesti välttelemään seuraani ja vei tilannetta väärään suuntaan. Aivot luontaisesti hakevat palkkiota ja karttavat rangaistusta. Kun arvostat itseäsi, pystyt arvostamaan muita ja alat luontaisesti vetämään muiden huomiota puoleesi. Tämä oli tärkeä huomio ja aloin harjoitella asiaa. Mietin joka ilta ennen nukahtamista niitä asioita, joista olin kiitollinen elämässäni, itsessäni tai jotka olivat onnistuneet sinä päivänä. Ja aamutoimilla taas mietin, mitä mukavaa tänään oli tulossa tai ketä mukavia ihmisiä saatan kohdata. Jotenkin se viritti päivää haluamaani suuntaan. Hämmästyin itsekin, kun yhä useammin vieraat ihmisetkin saattoivat vilkaista minua hymyillen. Virnistin ihmiselle takaisin.

Väkijoukossa oleminenkin ahdisti

En ollut koskaan oikein viihtynyt väkijoukossa tai massatapahtumissa. En ole niitä messuihmisiä. Pystyin kyllä sietämään sitä, mutta mieluummin vältin tai siirryin toiseen suuntaan. Ahdistuksen, ärtymyksen ja väsymyksen tunteet valtasivat väkijoukossa nopeasti. Haluan pois täältä. 

Jos ihmisen vetovoimaisuutta ajattelee sisäisen tunnetilan kautta, niin yksinäisyydestä kärsivä ja väkijoukossa ahdistuva on kävelevä sosiaalinen katastrofi. Minä olin se katastrofi. Kuitenkin, jos nyt mietin muiden ihmisten merkitystä elämälleni. Ilman muita ihmisiä, minulla ei olisi vaatteita, asuntoa, ruokaa, tietä tai lämmintä vettä.  Ei edes nimeä, enkä osaisi puhua. 

Luulin olevani itsenäinen, mutta koko ajan olen täysin riippuvainen muista. Nämä ihmiset ovat minulle tärkeämpiä, kuin olin koskaan ajatellutkaan. Onko hyvien tapojen mukaista ahdistua maailman tärkeimpien ihmisten ympäröimänä? Toisaalta minäkin saatan olla jollekin tärkeä lenkki ihmisten loputtomassa verkostossa. Yksi solmu, jonka löysääminen voi aiheuttaa hankaluuksia muille. Kokeilin muuttaa suhtautumista vastaan tuleviin ja meneviin ihmisiin. Aloin puhua heille hyvin hiljaa mielessäni:

"Hyvä, kun sinäkin pääsit tänne."

"Hieno takki!"

"Siistit lasit sinulla!"

"Hiuksesi ovat upeat!"

"Näytät hyvältä!"

"Kiitos!"

"Teillä on selvästi hyvä päivä!"

"Pidän sinusta!"

"Rakastan sinua!

"Silmäsi loistavat!"

"Hienoa, että olet olemassa!"

"Huomaan sinut!"
"Ilman sinua, ei olisi minua."

Ihan mitä ihmeellisempiä kohteliaisuuksia vain mieleeni juuri sillä hetkellä sattui tulemaan. Toistin tätä samaa eri tilaisuuksissa, kuten ostareilla, kadulla, julkisissa kulkuvälineissä, messuilla ja konserteissa. Kun lausuin mielessäni kohteliaisuuksia, en pystynyt olemaan samaan aikaan ahdistunut. Mieleeni palautui myös jossain lukemani näkökulma, jonka mukaan maailman tärkein ihminen on se ihminen, jonka kanssa olet juuri nyt. Menneisyys on vääristyneitä muistoja ja tulevaisuutta ei vielä ole. On vain tämä hetki ja ne ihmiset, joiden kanssa olet juuri nyt. He ovat elämäsi tärkeimmät ihmiset.

Aloin koko ajan voida paremmin väkijoukossa. Kaupoissa olin aiemmin vältellyt myyjien huomiota. Nyt aloin katsella ensimmäisenä kauppaan astuessa, missä on se myyjä, jonka kanssa voisin  ensin jutella tarvitsemastani tuotteesta. Jos näin etsimäni tuotteen liian aikaisin, niin saatoin olla ihan kuin en olisi vielä löytänyt sitä, jotta voisin ensin jutella siitä myyjän kanssa.

Hiljalleen se menetti merkityksensä olinko yksin vai väkijoukossa. Tunsin yhä useammin olevani kotona ja ajattelevani, että voisin vaikka asua täälläkin. Olin muuttanut ajatteluani ja maailmani muuttui mukana.

Jälkeenpäin pystyin huomaamaan, mitä olin aiemmin ajattelullani luonut

Myöhemmin kiinnostuin vielä enemmän ajattelusta ja sain tietoa siitä, miten sisäisten mielikuvien rakenteita muuttamalla tai sisäistä keskusteluani muuttamalla pystyin itse vaikuttamaan tunnetilaani sillä samalla hetkellä. Jos tein positiivisesta mielikuvasta isomman ja värikkäämmän tai siirsin sitä lähemmäksi, se tuntui vielä paremmalta. Jos taas hävitin ikävän mielikuvan kauemmaksi tai otin siitä värit pois, tunnetila vaimeni tai hävisi kokonaan. 

Samoin pystyin muuttamaan sisäisen keskustelun ääntä lempeämmäksi tai humoristiseksi. Surkeimmat mielikuvat rutistin pieniksi paperimytyiksi ja heitin ne tarpeettomana olan taakse unohdukseen. Huomasin ajatusteni rakenteiden ja tunnetilojen välisen yhteyden ja ennen kaikkea sen, että niitä pystyikin muuttamaan.  Ellen välttämättä itse halunut velloa murheen ja kyynisyyden suossa. Hyödyntämääni tekniikkaa kutsutaan kuulemma ajatteluksi. Oman mielen sisustussuunnittelua. Huomasin, että olin 100 % vastuussa omasta tunnetilastani sillä hetkellä. Miksei siitä kukaan huomannut kertoa jo 30 vuotta sitten?

M-kokoinen yksinäisyys

Termi yksinäisyys on brändätty hyvin. Useimmat tuntevat sen ja se saa reilusti palstatilaa. Minäkin mietin ja kirjoitan siitä. Loppujen lopuksi yksinäisyyttä ei ole edes olemassa. Sitä ei voi laittaa laatikkoon eikä kottikärryyn. Ei ole sinistä, punaista tai moniväristä yksinäisyyttä. Ei ole S, M tai L-kokoista yksinäisyyttä. Se on vain sitä, että tunnen itseni surulliseksi, jos ajattelen tätä hetkeä tietyllä tavalla. Se on mahdollista vain juuri tietyllä tavalla mielessäni. Suurimman osan elämästä meistä jokainen on tavallaan yksin omien ajatusten kanssa. Jotkut eivät ole tottuneet siihen, ettei koko ajan ympärillä ole muita ihmisiä tai jotain tekemistä aivoille, siksi se saattaa tuntua aluksi häiritsevältä. Niin oli käynyt minullekin. 

Muistot voivat helposti vääristyä tai muuttua

Opin myös, että yksinäisyyden murehtiminen tai korkean paikan kammo on aivojen kannalta sama asia kuin muisto. Kun muisto syntyy tapahtuu aivoissa solujen välillä rakenteiden muutoksia. Siis ihan fyysisiä uusien rakenteiden syntymistä. Ja, jos otan muiston tietoiseen käsittelyyn, se altistuu aina muutoksille ja rakenteet muuttuvat. Kun koen jotain negatiivista, syntyy rakenteita tai ne muuttuvat. Ja samaa tapahtuu, kun koen jotain positiivista tai ajattelen tapahtumia. Siksi muistot vääristyvät helposti. Ne voivat voimistua tai laimentua. Eli voin myös tietoisesti vaikuttaa siihen, että muistoon liittyvä tunnetila olisi minulle hyödyllisempi. Voin itse voimistaa tai laimentaa niitä, jos haluan. Ilman diagnoosia tai pillereitä. Ilman sivuvaikutuksia. Kuinka tärkeää sitten onkaan, miten mielessään ajattelee tulevasta tapahtumasta, esimerkiksi työhaastattelusta tai esiintymistilanteesta? Onko se vain tilaisuus tavata ja keskustella mukavien ihmisten kanssa tai jotain muuta?

Kaikki tunnetilat ovat tärkeitä

Lisäksi tärkeä oppi oli tunteiden kunnioittaminen, koska niillä on yleensä jokin viesti. Ei ole järkeä vältellä kaikkia ikäviä tunnetiloja, vaikka niin voisikin tehdä. Haluan, että minua välillä harmittaa tai olen surullinen. Ne tekevät meistä ihmisiä. Ikävä tunne saattaa olla viesti keholtani ja alitajunnaltani, että minun pitää tehdä jotain, että asiat sujuvat paremmin. Varmistaa, että olen riittävän valmistautunut jatkamaan. Ja kun olin ottanut viestin vastaan ja käsitellyt sen, niin ei ollut enää tarvetta murehtia asiasta. 

Ikävilläkin tunteilla on merkitys. Ilman niitä ei edes voisi tietää toimivansa arvojensa vastaisesti tai moraalisesti väärin. On ihan hyvä suhtautua huolella vaikka myrkyllisiiin asioihin, hengenvaarallisiin paikkoihin tai laitteisiin. Joitakin asioita pitääkin varoa. Mutta on ihan eri asia, onko minun pakko joutua tiettyyn tunnetilaan tietyssä tilanteessa vai voinko valita. Ymmärrän nyt, että olen kuitenkin siitä täysin vastuussa.


Ymmärrän nyt myös paremmin, että pelkkä harjanvarsi ovea vasten on jonkun toisen ihmisen merkki minulle siitä, että hän välittää. Koska olet tärkeä.


- Kurre Korpi

Kirjoittaja on opiskellut yliopistossa ja toiminut tutkijana ja kouluttajana. Nykyään hän yrittää paremmin ymmärtää elämää, ihmisyyttä ja ajattelua, eikä edelleenkään tiedä mistään mitään, eikä missään nimessä saisi antaa neuvoja kenellekään. Tahto on kuitenkin hyvä ja mieli kohtalaisen harmiton.



AIHEESEEN SOPIVAA MUSIIKKIA

Pyhimys - Kynnet, kynnet

https://www.youtube.com/watch?v=_OnfKIai_ns

Dynoro & Gigi D`Agostino - In My Mind
https://www.youtube.com/watch?v=slIolom78I8